Santtu

Santtu on syntynyt jossain kesällä 2000. Syntymäpäiväjuhlien varmistamiseksi syntymäajan on virallisesti päätetty olevan 15.7.2000.

Santtu haettiin Helsingistä Puotilan ostarilta Hesarissa olleen ilmoituksen perusteella. Hänen piti olla cockerspanielin ja japaninpystykorvan sekoitus, ja uros. No ei ollut. Viikossa ilmeni ettei ainakaan spanielia ole tämä pentu nähnytkään (vasta kesällä 2004 ohimennen automatkalla mökille), ja ensimmäisellä eläinlääkärireissulla myös se, ettei pentu ole uros. Puolustuksen puheenvuoro; Ressulta (“melkein novaskotti” 1990-2004) oli jo silloin pallit poistettu, joten palliton uroskoira ei tuntunut mitenkään omituiselta ajatukselta.

Eipä tullut mieleenkään jättää koiranpentua siihen ostarin eteen, vaikka kaikki ohjeet nykyään sitä toitottavat “älä osta pentutehtaasta”, “emo ja koiran koti aina nähtävä”. Kun pieni koira katsoo aika apaattisen näköisenä ja kysytään “otatko tämän vai et?” niin aika heikoilla ollaan. Sen päivän kun näkisi että saisin sanottua vastaavassa tilanteessa “NO EN TODELLAKAAN!” ja pitäisin vielä tulikivenkatkuisen saarnan päälle. Koiranpennun kävelytaidot ja motoriikkakin tuli testatua vasta Järvenpäässä, eli olisin hyvinkin voinut ostaa puoliksi halvaantuneen koiranpennun! Vähän myöhemmin kun yritin pennun myyjää tavoitella puhelimitse, numero (yllätys-yllätys) ei enää toiminutkaan. Palauttaakseni koiran? Vaatiakseni rahoja takaisin? No eeeiii. Kyselläkseni tarkkaa syntymäaikaa ja rokotuksia, että pitivätkö ne todella paikkansa. Toisaalta; tuossa vaiheessa mikä tahansa myyjän sanoma olisi ollut melko lailla tyhjän kanssa; puhdasta huijjausta koko juttu.

Rakkaalla koirallahan on monta nimeä, ja Santullekin niitä kertyy aina tilanteen mukaan. Vuosien myötä koirareppana on kuullut olevansa Paskanokka, Hutkuilija, Santun-Lanttu, Shamu ja Smau. Losoperse (Peteliuksen ja Kallialan mannevitsistä, jossa toinen on auton alla korjaamassa pakoputkea ja toinen istuu takapuskurille… -Valde, senkii losoperse, pois siitä puskurilta…) on suorastaan koiraparan solvaamista, mutta toisaalta: sellanen koira millanen emäntä (ja kannattaa joskus kokeilla, miltä tuntuu kun 35 kiloinen koira istuu pikkuvarpaan päälle kynnet edellä…)

Santtu ei ole mitenkään hurjan älykäs koira. Taipumuksia johonkin muuhun kuin nukkumiseen ja syömiseen ei olla onnistuttu löytämään. Uiminen on pahasta, noutaminen hyytyy muutaman otetun juoksuaskeleen jälkeen ja yleensäkin juoksua saadaan aikaiseksi vain kun kutsutaan syömään. Herkkupaloille persoa koiraa tietysti luulisi voivan opettaa jos mihin, mutta kannattaa joskus kokeilla Santulla. Se hölmistynyt katse, kun kun pyytää tassua toisen kerran peräkkäin, kertoo kaiken “Höh, justhan mie annoin tassua!”

Santtu on pelkuri. Pienenä tyttönä Santtu pelkäsi kaiken varalta ihan kaikkea vierasta ja uutta. Nyt vanhempana pelätään edelleen, mutta ei enää tolkuttoman pitkiä aikoja. Porukassa Santtu on rohkea ja uskaltaa huudella vaikka kenelle ja vaikka mitä. Taakse ovat onneksi jääneet ajat, jolloin äkillisen pamauksen kuultuaan Santtu häipyi paikalta alta aikayksikön ja löytyi pitkien etsintöjen jälkeen jostain kuusen alta piileksimästä.

Santtu on hölmö, ärsyttävä louskuttaja ja turhan höpöttäjä ja niillä ominaisuuksilla rakas ja vilpitön ystävä. Santulle on suututtu monta kertaa, Santtu ei meille kertaakaan.

Mutta on Santtu ihan kätevä ja pätevä koira: tykkää kävellä kilometritolkulla, satoi tai paistoi. Tykkää nukkua kaverina tirsat, -satoi tai paistoi. Mitä sitä koiran muuta tarvitsee tehdäkään ihmisensä kaverina?

Ja tuohon älykkyyskohtaan Santtu saattaisi sanoa; ei kaikki voi olla viisaita, jonkun on oltava vähän tyhmempi jotta muut sitten näyttää viisaammilta…